Muistoja lapsuudesta

Huono päivä, kaikinpuolin.

Kävin terapiassa, normaaliin tapaan. Poistuin sieltä pahalla mielellä, niinkun aina.
Mulla on menneisyydessä niin paljon käsiteltävää, ettei nämä 3 myönnettyä vuotta psykoterapiaa riitä mihinkään. Hyvä kun on alkuun päästy.

Ongelmia on ollut lapsuudesta asti. Ihan ensimmäisistä vuosista alkaen. Mun äidillä on narsistinen persoonallisuushäiriö, ja se on ollut aina todella kylmä meitä lapsia kohtaan. Mä en muista koskaan olleeni äidin sylissä. Mä en muista että se olis koskaan lohduttanut mua tai antanut minkäänlaista läheisyyttä. Mä en muista ikinä olleeni sen sylissä. Mä en oikeastaan edes muista äitiä. Se oli aina omissa oloissaan jossain. Ja isä oli töissä. Sillonkun isä ei ollut töissä, se dokasi. Me lapset elettiin keskenämme. Vauva-ajan äiti aina hoisi. Mutta heti kun lapsi kasvoi siihen ikään, että alkoi näyttämään omaakin tahtoa, äiti hylkäsi lapsen ja teki tilalle uuden. Meitä sisaruksia on 13! Eikä me olla mitenkään uskovaisia. Lapsena me asuttiin pienellä paikkakunnalla maalla (joku saattaa tunnistaakkin, jos lukee tätä). Mutta aikuisena muutin pääkaupunkiseudulle, karkuun niitä muistoja mitä ne maisemat mussa herätti. Oon kuitenkin joutunu huomaanaan ettei muistoja ja traumoja pääse karkuun. Ne seuraa mua jokapaikkaan. Ne vainoaa mua jokaikinen päivä.

Mun vanhempien "kasvatusmetodeihin" kuului nälässäpitäminen, fyysinen ja psyykkinen väkivalta, ruoalla palkitseminen, alistaminen ja vähättely. Vuosien ajan mulle on myös toitetettu, että mun isä käytti meitä lapsia seksuaalisesti hyväkseen, mutta mä en itse muista siitä tänäpäivänäkään mitään. Mutta tavallaan mä tiedän, että se on totta. Se selittäisi niin monet painajaiset ja pelokkaat olotilat.

On tapahtunut niin paljon kaikkea muutakin. Sairasta ja kieroutunutta. En niistä tässä kuitenkaan sen enempää avaudu, jos joku tuttu tätä vaikka lukeekin.

(Tässä välissä mun oli pakko käydä oksentamassa. Fyysisen pahan olon takia, koska vetäsin kirjoittaessani kilon karkkia. Ja psyykkisen pahan olon taki, jota muistot mussa herättää.)

Terapian jälkeen mä olen ollut tosi pahalla tuulella. Harmittaa, kun on tullut pojalle tiuskittua ja sanottua pahasti tänään monta kertaa. Anteeksikin hältä pyysin pariinkin kertaan, mutta jostainsyystä jatkoin kuitenkin kiukuttelua. Nyt kun se meni nukkumaan, mua harmittaa. Mä olen paska äiti.

Terapeutti sanoo, että mä olen liian ankara itelleni. Mä vaadin itseltäni täydellisyyttä. Kai se pitää osittain paikkansakin. Mun oma lapsuus oli niin kauheeta, että omille lapsilleni haluan vaan parasta.

Sijoitan omia tunteita ja omia traumoja lapsiin. Esimerkiksi, jos mä tiuskasen esikoiselle, että "nyt se pelikone jo kiinni!", saatan loppupäivän olla tuskainen ja ajatella, että poika pelkää mua, ja ettei se muista aikuisena muuta, kun että mä huudan kokoajan.

Asiat saa mun mielessä järjettömän suuret mittakaavat ja ihan arkisissa tilanteissa herää omat traumat henkiin.

Tämä ilta on taas ollut yhtä syömistä. Ja samoissa fiiliksissä jatkuu.

Kesäloma

Juhannus meni ihan okei. Oltiin sukulaisten luona muutama päivä ja sorruin ahmimaan vain kerran. Istuttiin jokapäivä paljon autossa, kun ajettiin sukulaisilta toisille. Yhtenä päivänä olin vaan jotenkin niin väsynyt, etten kestäny sitä oloa. Niinpä pysähdyin huoltoasemalle ja ostin ison kasan karkkia. Käskin miehen rattiin ja istuin pelkääjänpaikalla mussuttamassa.. Kolme isoa pussia karkkia. Lapset nukkui takapenkillä.

Muuten mun oleminen oli aika rauhallista ja alakuloista. Nukuin paljon, enkä kokenut oloani oikein hyväksi mitenkäänpäin. En jaksanut olla sosiaalinen ja mua itketti paljon.

Ja niin mua itkettää vieläkin. Nää pari päivää kotona on ollu raskaita mutta ihania. Lapset ja mies on kesälomalla ja nautin tosi paljon niiden seurasta. On ihanaa kun kotona on ääntä ja elämää, sen tavallisen hiljaisen ja masentavan arjen sijaan. Yleensä istun yksin kotona kaiketpäivät ja oon tosi masentunut ja surullinen. Mies on töissä, esikoinen koulussa ja nuorempi päiväkodissa. Näinä parina päivänä en oo ollut niin masentunut, mutta väsynyt kylläkin.

Eilinen päivä meni hyvin. Päätin, etten enää syö tietokoneen ääressä mitään. Mutta muuten annoin itelleni luvan syödä senverran kun nälkä on. Ruokailut pysyi kohtuudessa, ja olin illalla nukkumaanmennessä tyytyväinen päivään.

Tänään on mennyt taas huonommin. Koko päivä ollaan oltu ulkona ja kierretty kaupoilla jne. En muistanut oikein syödä mitään. Illalla olin niin väsynyt ja nälkäinen, että kun käytiin ostarilla hakemassa hedelmiä, nappasin samalla matkaani monta säkkiä karkkeja ja sipsejä. Mies yritti sanoa, ettei mun kannata ottaa niitä, ja mä hermostuin sille ihan täysin. Haistattelin sille kovaan ääneen ja lampsin jonosta pois. Sen täytyi olla miehelle tosi nolo tilanne :( Harmittaa ja hävettää koko juttu. Kuinka mä en osannut hillitä itteäni, aikuinen ihminen. Lisäks mä pistin miehen syyksi koko homman ja painelin viereiseen kotipizzaan hakemaan pizzaa. Ihan vaan siksi, että mua suututti, kun mies puuttui mun syömisiin.

Miks mun väsymys, suuttuminen ja muut tunteet aina ilmenee syömisenä. Mä syön suruun, syön iloon, syön stressiin ja tylsyyteen.

Tämä ilta on mennyt taas syödessä. Itkettää ja inhoan itteeni. Koko maailma tuntuu niin pahalta paikalta, etten kestä. Ahdistaa ja kauhea kuolemanpelko. Mietin vaan, kuinka epäonnistunut mä oon kaikessa. Kuinka surkea Äiti ja puoliso mä olen.

Kuinka erilainen tämäkin päivä olis voinut olla. Jos mä vaan osaisin olla hyvä.

Plösö

Mulla on vuorokausirytmit viturallaan. Voisin vaan nukkua kokoajan, vuorokauden ympäri. Oon yrittänyt mennä iltaisin nukkumaan ennen puoltayötä, mutta siitä riippumatta, oon herännyt vasta 15-16 iltapäivällä.  Ja koko ilta on mennyt syödessä.

Jokapäivä mä teen päätöksen, että nyt loppu! Nyt mä lopetan tän omalla mielellä ja keholla pelleilyn ja alan elää terveellisesti ja välittämään itsestäni. Ja perheestäni! Tästä mun toiminnasta kärsii koko perhe.

Silti tänäänkin  oon syönyt vaikka ja mitä. Pizzaa, keksejä, kermaa.
Mä en ole tarpeeks vahva vastustamaan kiusauksia. Ja jos jonain päivänä onnistunkin olemaan ostamatta karkkia ja muuta höttöä, niin keksin kyllä kotona jotain muuta mussutettavaa. Se voi olla ihan mitä tahansa. Raakaa makaronia tai raakoja perunoita. Ihan mitä tahansa.  Äskenkin vetäsin 6 kpl banaaneja ja 0,5l kermaa.

Mä en jaksa enää taistella itseäni vastaan. Joinain päivinä mä luovutan ihan täysin, ja syön luvan kanssa ihan mitä haluan. Joinain päivivä taistelen ja yritän parhaani, mutta silti illalla huomaan, että oon päivän aikana syönyt monen ihmisen edestä.

Moni varmasti ajattelee, että "ota vaan itsees niskasta kiinni plösö! Painu lenkille äläkä valita siinä!"

Niin  mä itsekin ajattelen. Mutta kun mä en vain pysty. Yritän yritän ja yritän. Joka aamu, joka päivä ja joka ilta. Ja niiin monesti itken itseäni. Sitä kuinka mä oon joutunut tähän kierteeseen. Ja miksi? Miksen pysty lopettamaan?

Huomenna me lähdetään miehen ja lasten kanssa lomalle, Juhannuksen viettoon. Toivon, että sosiaalisesta paineesta saisin kasattua itseni ja pystyisin olemaan juhannuksenajan ahmimatta.

Toivon, että lomalta palattuani mulla olis edes jotain positiivista kerrottavaa.

Kaikesta huolimatta, toivotan kaikille rentouttavaa ja onnellista juhannusta.

Itseinho

Nukuin viime "yönä" 16 tuntia. Menin eilen aikaisin nukkumaan ja heräsin iltapäivällä, kun mies ja lapset tuli kotiin. Kiukuttelin koko illan, jostainsyystä olin tosi pahalla tuulella. Illalla kävin kaupassa ja kun lapset meni nukkumaan aloitin syömisen.

Nyt, kello kaksi yöllä. Istun tässä oksennukselta haisten, naama turvoksissa ja inhoan itseäni. Inhoan jokaikistä senttiä itsessäni. Inhoan mun isoja jalkoja, pulleaa vatsaa, roikkuvia rintoja, lihavia käsivarsia ja pyöreää päätä. Mä inhoan mun temperamenttia, rumaa kielenkäyttöä, kouluttamatonta aivokoppaa ja luovuttajan luonnetta.

Mulla on toivoton olo. Mä en onnistu missään. Mä en onnistu edes bulimiassa.

Mä olen liian lihava bulimikoksi. Vaikka mä oksennan päivittäin, silti mun paino vaan nousee kokoajan ja mulla on ylipainoa jo niin paljon, että liikkuminen on hankalaa. Ihan todella. Lääkärikin on enemmän huolissaan mun painosta, kun mun syömishäiriöstä.

Selviänkö mä tästä ikinä. Syönkö mä itseni hengiltä.

Arkea ja juhlaa

Tässä sitä taas ollaan. Eilen puhkuin intoa uudesta elämästäni. Vakuutin itseni siitä, että voin onnistua, vaikken aikaisemmin olekaan onnistunut. Päivä meni helposti. Olin koko päivän syömättä, koska ei vaan ollut nälkä. Illalla söin fetasalaattia ihan vaan siksi, että "kai sitä jotain täytyy kuitenkin syödä". Nukkumaanmennessä olin ylpeä itsesäni. "Takana uuden elämäni ensimmäinen päivä".

Ja vitut.

Tänään oli miehen syntymäpäivä. Appivanhemmat kävi kylässä. Samoin miehen veli perheineen. Olin tavalliseen tapaani varautunut yltäkylläisellä ruokapöydällä. Tapanani on aina ollut osoittaa vieraanvaraisuutta ruoalla. Vaikka meille tulisi ihan vain kahville, niin meiltä poistutaan vatsa täynnä jos jonkinsorttista.

Vieraiden läsnäollessa söin sivistyneesti yhden pullan ja pienen siivun kakkua. Hymyilin ja pistin astiani tiskiin. Salaa katselin kaikkea sitä herkkumäärää. Pullaa, kahta eri kakkua, pasteijoita, suklaata. Pystyin jo kuvittelemaan itseni ahtamassa suuhuni kakkua suoraan kakkukuvusta.

Lasten mentyä nukkumaan, hyökkäsin kakun kimppuun. "Täytyyhän tämä pois syödä, ettei mene pahaksi". "Turha tätä on lapsille säästää, tänään on herkuteltu jo ihan tarpeeksi." Kyllä ihminen sitten on taitava keksimään syitä ja valehtelemaan itselleen. Söin lähes kokonaisen kakun. Vain muutama pala siitä oli otettu.

Mies tuttuun tapaansa sulki silmänsä tilanteelta. Me ei enää puhuta tästä aiheesta. Niin monet kerrat ollaan tapeltu mun syömisistä, mun oksentamisesta, mun turhista lupauksista ja tästä kierteestä joka ei koskaan katkea. Ahmimisvaihetta on nyt kestänyt syksystä 2011. Eli 2,5 vuotta. Sitä ennen oli anorektinen vaihe, jota kesti n.vuoden. Sitä ennen muutama vuosi "tervettä aikaa". Ensimmäistä "sairastumista" en edes osaa hahmottaa. Mun suhtautuminen ruokaan on aina ollut vinksahtanutta. Jo 6-vuotiaana muistan istuneeni ruokapöydässä ja ajatelleeni mätää lihaa, jotta multa menis ruokahalu, eikä tarvitsis syödä.

Mies meni nukkumaan. Vaikea sanoa olinko onnellinen vai surullinen sillä hetkellä, kun kahmin keittiöstä tietokoneeni viereen kakkua, pullaa, keksejä ja sipsejä. Kaikki huuhdotaan tietysti alas sopivalla määrällä jaffaa.

On omituista olla iloinen siitä, että on oppinut juomaan sopivan määrän jaffaa samalla kun syö. Ei liikaa, ettei oksennus ryöppyä pitkin pöntönreunoja, mutta ei liian vähän, ettei mössö ole liian tiivistä.. On ristiriitaista olla iloinen siitä, että on oppinut oksentamaan hiljaa niin, ettei kukaan huomaa, vaikka lapset leikkii vessanoven takana ja mies lukee kirjaa viereisessä huoneessa. Oksentaminen on ällöttävää, nöyryyttävää ja kaikinpuolin vastenmielistä. Silti siitä saa mielihyvää ja se tekee onnelliseksi.

Oksentaminen on mulle kun synninpäästö. Olen ollut paha, huono, epäonnistunut, ahne. Olen tehnyt väärin. Mutta posliinijumala antaa kaiken anteeksi.

Kaikkeni antaneena

Kaikkeni antaneena, kaikkeni yrittäneenä, toivottomana aloitan tämän projektin.

Haluan kirjoittaa ajatuksistani ja elämästäni julkisesti, koska koen, että mulla on suurempi mahdollisuus onnistua, jos raportoin tekemisistäni jollekin. Toivon myös, että joku muu, samassa tai samankaltaisessa tilanteessa oleva löytäisi blogini ja saisi siitä voimaa jatkaa eteenpäin. Toivon myös, että jättäisitte jonkinlaisen merkin käynnistänne ja ajatuksistanne. Olivat ne sitten kannustavia tai tuomitsevia.

Viimeyön syöksykierre alkoi taas samasta asiasta kun montakertaa ennenkin. Kävin päivällä terapiassa, tavalliseen tapaani. Meillä oli hyvät keskustelut, mutta silti oloni oli masentunut sieltä poistuessani. Ajattelin yrittää olla reipas ja hain lapset päiväkodista, vaikka normaalisti mieheni hoitaa lasten viemiset ja tuomiset.Olen vältellyt päiväkodilla käymistä, koska jokakerta, kun törmään muiden lasten vanhempiin, saan kummaksuvia katseita osakseni.

Olen lihonut puolessatoista vuodessa 60kg. Eli kaksinkertaistanut itseni. Aikaisempaan, jopa anorektiseen ulkomuotooni verrattuna olen, kun toinen ihminen. Olen valtavan kokoinen. Päästä varpaisiin. Silti tuntuu kamalalta kuulla se jonkun muun suusta. Haluan teeskennellä, ettei kukaan ole huomannut.

Mutta lapset on armottomia. Niinvain huusivat päiväkodin pojat taas eilen, minun astellessa sisään huoneeseen, että "kattokaa kuinka lihava "Joonaksen" äiti on!" Osoittelivat sormillaan ja nauroivat. Omani ei ollut huomaavinaan, vaan juoksi syliin ja halasi. Minä itkin sisälläni.

Kotona purin kiukkuni ja pahan oloni mieheeni. Puhuin rumasti ja tiuskin. Lapsetkin jo välillä sanoi, että älkää enää tapelko. Hävettää.

Mieheni lähti käymään kaupassa ja minä tekstasin vielä perään oman versioni kauppalapusta. Eli karkkia, karkkia ja karkkia.Olin väsynyt ja surullinen. Tiesin, ettei mies "uskalla" olla ostamatta pyytämääni, koska muuten olisin vanhaan tuttuun tapaani raivostunut ja sännännyt itse ostoksille. Eräänkin tällaisen reissun jäljiltä, olin 200e köyhempi ja itkin vuolaasti saapuessani kotiin, käsissäni kassilliset karkkia ja muita herkkuja.

Kun lapset menivät nukkumaan. Aloitin rituaalini. Söin karkkia, oksensin, söin karkkia, oksensin, söin karkkia. Ja kun karkkia ei enää ollut, söin leipää,  raakaa makaronia,  makkaraa.. Söin, söin ja söin. Ja välillä oksensin. Ja yhtäkkiä olikin jo aamu.

Muun perheen herättyä ja lähdettyä, kuka minnekkin, minä jäin taas kotiin. Kuntoutustuella, sanoo kelan paperit. Vaikka minä en koe kuntoutuvani. Katselin itseäni peilistä ja mua oksetti. Ei pelkästä syömisestä, vaan myös siitä näystä, joka peilistä katsoi takaisin. Koko yön valvonut, vaappuva, vakavasti ylipainoinen räjähtänyt, surullisen näköinen, harmaa, turvoksissa oleva kaikinpuolin epäonnistuneen näköinen nainen.

En halua olla se nainen. En enää.

Tärisevin käsin

Tänä aamuna, kurkku oksentamisesta kipeänä, terapeuttini rohkaisemana, kirjoitan blogini ensimmäistä tekstiä.

Olen 29-vuotias nainen Helsingistä. Mulla on ihana aviomies ja kaksi suloista lasta. Meillä on ihana koti ja elämä kaikinpuolin kunnossa.. Lukuunottamatta minua. Minä en ole kunnossa.

Taustani on rikkinäinen ja haavoitettu. Takana on koko elämän kestänyt laitoskierre, vanhempieni päihteidenkäytön ja mielenterveysongelmien takia.

Takana on minuun kohdistuvaa henkistä ja fyysistä  väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, raiskaus, huumekokeiluja.

Takana on nälässä pitämistä, ruoalla lahjomista ja palkitsemista.

Takana on raakaa arvostelua omasta itsestäni, niin henkisestä minusta, kun fyysisestäkin.

Takana on anoreksia, bulimia ja ahmintahäiriö.
Ei, ne ei olekaan takana. Ne on edelleen tässä.